Pohjanmaalla

Olen kasvanut

Olen kasvanut. Ei, en ole kasvanut senttejä lisää en niin pituus suunnassa, kuin toivottavasti myöskään leveys suunnassa. Mutta olen kasvanut henkisesti, siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Olen oivaltanut paljon asioita. Ja taas jälleen teksti mihin on vaikeata laittaa kuvia, mutta yhdistän tämän kyllä nyt sitten matkaani Nuutajärven ainutlaatuiseen miljööseen.

Minä siis matkustin synnyinseudulleni parisen viikkoa sitten, niin paljon oli menemistä ja tekemistä, että en ole varmasti vieläkään saanut kaikkea näkemääni ja kokemaani lokeroitua muistiini vielä.  Ymmärsin että oma lapsuus on ohitse. Ymmärrän vanhenevani, mutta käsitän myös sen että vaikka ikää tulee lisää, ei se tarkoita että se pieni lapsi sisällä mihinkään häviäisi. Oma luonne pysyy vaikka ulkokuori muuttuukin, ja tottakai se sisin muuttuu, mutta se ehkä vain kypsyy ja ymmärtää paremmin maailmaa.

Lähipiirissäni on tapahtunut muutoksia. Sellaisia asioita mitkä muokkaavat rankalla kädellä omaa arvomaailmaa. Sellaista että ymmärtää taas jälleen kerran että elämä on tässä ja nyt ja sitä täytyisi osata arvostaa ja rakastaa lähimmäisiään. 

Tein tänään jotain sellaista jota olin tehnyt vain ennen kerran elämässäni... Nimittäin kävin yksin elokuvissa. Ystäväni ja minun piti lähteä elokuviin yhdessä, mutta viime hetkellä asiat ratkesivat siihen malliin että meninkin yksin. Jollekin se voi olla arkista käydä yksin elokuvissa, mutta ei minulle. No voinen paljastaa, en ollut yksin elokuvissa... olihan siellä muutama muukin katsoja lisäkseni ;) Mutta se että olin "yksin" siellä antoi mahdollisuuden keskittyä vain ja ainoastaan elokuvaan.

Puhdistus elokuva oli raaka, koskettava ja ajatuksia herättävä. Se sai miettimään taas miten tärkeätä on saada elää naisena näinkin vapaasti mitä nykyajan nainen saa ja voi elää Suomessa. Ilman kenenkään sortamista. Ja mitä rakkaus saa aikaan. Mihin ihminen on kykeneväinen kun on pakko. Kun ei ole muita vaihtoehtoja kuin selvitä hengissä tai kuolla. Miten onni voi olla pienestä kiinni. Olen tunteikas ja herkkä omasta mielestäni. Odotin raakaa väkivaltaa elokuvalta ja naisiin kohdistuvaa eritoten. Mutta kun oli oikein elokuvaan asennoitunut, näki siitä myöskin sen kauneuden. Elämän kauneuden. Se että meillä on kaikki tämä materiaali käden ulottuvilla, mitä se on siihen verrattuna että meillä on vapaus ja tärkeät ihmiset lähellämme. Mikä oikeasti on tärkeätä tässä elämässä. Pärjäisikö sitä vaatimattomammin tässä yhteiskunnassa. 

ää

Sukujuurien äärellä

Nyt olen ollut asian ytimessä siitä mistä elämässä on minun kohdallani oikeasti kyse. Siitä kun saa matkustaa, nauttia elämästä, perheestä, vapaa-ajasta, siitä ettei malta nukkua kun on niin paljon tekemistä ja koettavaa.

En tiedä miten sopeudun taas siihen elämänmenoon että olen paikoillani. Tämä on tietysti vain väliaikaista huvia, ja jos tätä jatkuisi pitkään kävisi se yksitoikkoiseksi. 

Olin syysmatkalla sukulaisten luona. Olen ollut nuori naisen alku, kun olen kotiseudultani muuttanut pois. Silloin se tuntui oikealta ratkaisulta, enkä ole pahemmin Pohjanmaalle kaivannut takaisin. Täällä on mukavaa kerran vuodessa käydä, mutta että täällä asuisi ja eläisi niin ei, en ole ajatellut tarvitsevani sitä. Mutta mitä vielä... sitä ihminen tai ainakin voin omasta puolestani puhua, kasvaa aikuiseksi ja myös arvot elämässä menevät uusiksi. Ajattelen että olen nuori, mutta kyllä minun arvoni ovat erilaisia nyt tässä iässä, kuin kymmenen vuotta sitten.

Se miten olen nauttinut, kun täällä on perhettä ihan eri tavalla, kuin tuolla etelässä. Siitä että on mummua, pappaa, vaaria, kummitätiä, kummisetää, isotätiä, tätiä, serkkua, pikkuserkkua ja niitä ihmisiä ketkä ovat olleet minun lapsuudessa mukana. Ehkäpä jopa roolimalleina. Siitä että täällä maalla on pöytä katettuna ja tervetullut lyhyelläkin varoitusajalla, kunhan astuu sisälle. Sitä että on niin paljon avoimempi ja avarakatseisempi itsekin, että mikäs tässä rupatellessa kun sukua ollaan, eikä tarvi turhia selitellä. Tai ei sekään niin väliä että ollaan sukua, mutta kun ollaan Himankalaisia, niin jotain sukua ollaan kuitenkin keskenämme kun kadulla törmätään. Tämä vajaa viikko on antanut niin paljon. Eikä sovi unohtaa, kuinka on ollut mainiota huomata se ilo ja riemu omiltakin kasvoilta, kun on saanut kokea uutta. 

Näitä tunteita on vaikeata laittaa kuviksi blogiin, mutta tekstiksi ehkä pystyin hieman avartamaan. 

Olen puhunut paljon, olen kuunnellutkin toivottavasti myös. Rakastan pitkiä keskusteluita. Olen saanut uusia ystäviä niin nuorista kuin vähän vanhemmistakin. Ystävyys on ihana asia eikö olekkin. Mitä ihminen on ilman rakkautta. Tuntuu että olen "laittanut rahaa pankkiin" kun olen käynyt hyviä keskusteluita ihmisten kanssa. Nimittäin henkinen pääoma on kyllä kasvanut. Näillä eväillä on hyvä jatkaa kohti talvea, kun sytyttää kynttilöitä kodin ikkunoihin, ja tietää että paljon hyvääkin tässä maailmassa on ja paljon hyviä ihmisiä. Ja vaikkei näitä ihmisiä näe arjessa mukana päivittäin, muistaa taas että he ovat olemassa ja syyskuu 2012 oli hyvä kuukausi, kun sai nauttia siitä elämän ytimestä. Hyvää yötä, taas yksi yö kun en malta nukkua... :)

Hyvää yötä, kauniita unia, nuku hyvin, näin äitini sanoi kun minua pienenä nukutti ja tämä piti toistaa kolmesti ja hyvin nopealla temmolla. Vielä 3 yötä kotiinlähtöön.

Nauttikaa elämästä!

Vielä on pakko laittaa lainaus minkä ystäväni FB sivuilta bongasin. Se kuvastaa myös jotenkin tätä tunnetta mitä täällä on ollut:

Elämän ylin onni on varmuus siitä, että sinua rakastetaan sinun itsesi takia - tai tarkemmin sanottuna itsestäsi huolimatta.

Syysmetsä

Kaunista sielulle mutta myrkkyä ruumiille

Tuntuuko elämä joskus tältä?

Minä loistan niinkuin sieni mättäällä auringon paisteessa

Luonnonhelman pehmeys ja sammaleen kutsu

Hapantako, vaiko mahdollisuuksia täynnä?

Elämän polkuja