 |
| Minne pilvet meitä vievät, sinne katse kantautuu |
 |
| Se tunne mikä on jalkojen alla kun tietää ja tuntee kävelevänsä kallion päällä, kuuluvansa johonkin |
 |
| Punainen tupa ja pala rakkautta |
 |
| Minä kasvan, anna minulle vettä ja vähän lämpöä lisää niin minä lupaan olla vahva |
 |
| Voi koivupuu, kun sinä tietäisit mikä voima sinulla on osaan ihmisistä |
 |
| Ylös ylhäälle minä kurkotan |
 |
| Läheltä tarkasteluna en ole niin kaunis kuin annan toisten ymmärtää |
 |
| Makeaa ja suolaista |
 |
Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken päivänsäde viimeinen. Hämärä jo mailleen hiipi, päivänsäde kultasiipi aikoi juuri lentää eestä sen, Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan; se juuri oli noussut luolastaan. Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi milloinkaan elää päällä maan. He katselivat toisiansa menninkäinen rinnassansa tunsi kuumaa leiskuntaa. Sanoi: "Poltat silmiäni, mutten ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa! Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa on pimeässä helppo vaeltaa. Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien ja sinut armaakseni vien!" Mut säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa. Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä niin en hetkeäkään elää saa!" Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin kun menninkäinen yksin tallustaa, hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa. |
